Puolivälin pohdintaa
Helmi-maaliskuun vaihteessa saavutettiin vapaaehtoistyöprojekti puolivälin rajapyykki. Tuntuu siltä, että Sveitsiin saapumisesta on yhtä aikaa ikuisuus ja toisaalta vain pieni hetki aikaa. Vuosien opiskelun jälkeen tarvitsin tauon, jotta voisin löytää taas yhteyden itseeni, joten täällä oleminen ja etäisyyden saaminen on tehnyt minulle hyvää. Luultavasti tämä koko artikkeli on puhtaasti ajatusvirtaa, joten bare with me!
Jossain vaiheessa joulukuun aikana vapaaehtoistyön “honeymoon phase” alkoi tulla päätökseen ja päivät alkoivat muistuttamaan vähän liikaakin toisiaan. Viikkoihin oli tullut rutiini ja suurin poikkeus niihin oli, jos siivosi keittiön jonain muuna päivänä kun perjantaina. Tästä seurasi motivaatiopula, sillä olin koko joulukuun ajan olin Sennrütissa yksin toisen vapaaehtoisen ollessa 1,5 kk kotimaassaan. Tuntui, että kahden hengen työpanos kasautuu pelkästään omille harteille, sillä vertaistuki ja kanssa-vapaaehtoinen oli muualla.
Lopulta minua käskettiin pysähtymään ja hidastamaan tekemisen tahtia: minulle sanottiin, että työskentelen enemmän kuin yksikään aiempi EVS, joten tein työtä käskettyä. Oman pään lisäksi myös kroppa alkoi reagoimaan itse itselleni luomaan paineeseen, joten toisen suustamkuullut sanat tulivat tarpeeseen. Palautin mieleeni ja toimintaani Maltalla työharjoittelussa oppimani välimerellisen työmoraalin, joka on suomalaista huomattavasti rauhallisempi. Aloin pitää enemmän mikrotaukoja ja olin itselleni aiempaa armollisempi. Jos tuntui siltä, että tarvitsen aikaa itselleni, otin sitä ja priorisoin omat tarpeeni. Jos kahvitauko vähän venähti, se ei haitannut. Jos tekemistä ei yksinkertaisesti ollut, en alkanut sitä aina etsimällä etsiä. Työtehtävät eivät karkaa minnekään ja etenkin täällä on harvoin minkäänlaisia aikarajoja omalle tekemiselle.
Vuoden alussa aloin huomaamaan itsessäni muutosta. Sitä alkoi tapahtumaan vähän kerrallaan ja sitä tapahtuu edelleen. En voi vielä sanoa, että jonkinlaista perustavanlaatuista olisi tapahtunut, mutta onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa! Tiesin jo tänne lähtiessäni, ettei Suomeen palaa sama ihminen ja ymmärsin jo silloin, että se on ihan okei ja normaalia. Sallittua. Helmikuun puolivälissä tapasin uudelleen täällä olleen vierasapulaisen, joka myös sanoi minussa tapahtuneen muutoksen: rentouden, jota ei lokakuussa vielä ollut ja tyynemmän asenteen. Kiitin ja totesin, että olen huomannut saman. En ole vielä löytänyt täysin yhteyttä itseeni tai sisäistä rauhaani, mutta suunta on silti oikea.
Olen onnistunut pitäytymään aika hyvin omassa tavoitteessani siitä, että en ala miettimään työkuvioita ennen kuin aikaisintaan huhtikuun puolivälissä. Mitä suotta stressata niitä asioita etukäteen, mihin ei voi sillä hetkellä vaikuttaa? Olen itsestäni erityisen ylpeä, sillä tämän ajatuksen toteuttaminen on minulle huomattavan suuri saavutus. Viimeisen puolen vuoden ajan olen pystynyt keskittymään tähän hetkeen tulevaisuuspohdinnan sijaan. Kaksi poikkeusta sääntöön on silti ollut: yksi sähköpostilla lähetetty CV tutun tutulle täällä Sveitsissä ja yksi työpaikkahakemus Suomeen.
Yritän nauttia vielä pari kuukautta tästä kiireettömyydestä, ennen kuin annan enemmän sijaa tulevaisuus pohdinnalle!
Kiitos jos luit tänne saakka <3